“Latinalaisesta ornare ( kaunistaa ) verbistä on johdettu koristetaiteen nimitys ornamentiikka ja sanan mukaisesti nimitetään sen kasvattamia koristemuotoja ornamenteiksi. Jo nimensä alkuperän mukaisesti tarkoittavat koristemuodot siis esineiden perusmuotojen kaunistamista.”

- Carolus Lindberg, Koristetaide, WSOY 1927

Virallinen Suomi-kuva design-lehtineen on vakuuttanut meidät siitä, että suomalainen taide, muotoilu ja arkkitehtuuri on pohjoismaisen yksinkertaista ja korutonta. Todellisuudessa kalevalaisesta esihistoriasta lähtien suomalaiseen kulttuurin on kuulunut runsaasti dekoratiivisuutta: kampakeramiikkaa, hirvenpääkirveitä, pronssikauden spiraalikoruja, suomalais- ugrilaisia kirjontakuvioita, nikkarityylisiä puukaupunkeja, nyplättyä pitsiä,koristeltuja rukinlapoja, jugendhuviloita. Teollistumisen myötä hiipui käsityöpohjainen rakentaminen ja kansantaiteen elinvoima. Ornamentin karsinnan rakennetussa ympäristössä aiheutti kansainvälinen modernismi ja sen kiteytti arkkitehti Adolf Loos: “Ornamentti on rikos”. Vaikka ornamentin käsite on tulkinnanvarainen, voidaan sanoa, ettei vuoden 1950 jälkeen suomalaisessa julkisessa rakentamisessa ole nähty kiinteää ornamentiikkaa. Olemmeko kaikki samaa mieltä siitä,että ornamentti on rikos?

Kadonneen osaston metsästäjät

Marraskuun 16. päivänä 1870 annetussa päätöksessä senaatti hyväksyi Helsinkiin perustettavaksi veistokoulun. Keisarillisessa lupakirjassa oli lueteltu mm. seuraavat oppiaineet: viivotin-, klossi- ja ornamenttipiirustus sekä ornamentti- ja ammatti- maalaus. Lukuvuonna 1883-84 perustettiin veistokouluun erityinen päiväkurssi koristemaalauksessa. Vuosina 1900-1925 Taideteollisen keskuskoulun
( nyk. Taideteollinen Korkeakoulu ) osastoina olivat koristemaalausosasto ja ornamenttiveisto- osasto. Miksi näiden laitosten opinnot eivät sisälly Taideteollisen Korkeakoulun opinto-ohjelmaan vuonna 2002? Teollisuustaiteen Liitto ORNAMO:n nimi viittaa ornamenttiin, mutta mikä organisaatio, yhteisö tai yritys haluaa tukea ornamentin asemaa maamme julkisessa taiteessa vuonna 2002?

Taisteleva seurakunta

Eikö juuri Taideteollisen Korkeakoulun tulisi Suomessa vastata koristetaiteen kehityksestä ja tulevaisuudesta? Ornamenttitaiteen opetusta ei korvaa medialaboratorio, lavastustaiteen osasto tai LUME. TAIK:in rehtori Yrjö Sotamaa piti ehdotustani osaston palauttamisesta “mielenkiintoisena”. Viileän minimalistista mediaseksikkyyttä tavoitteleva koulu on ainakin ornamentin osalta luopunut alkuperäisistä tavoitteistaan. Arttu Brummer, Suomen taideteollisuden grand old man, sanoi oppilailleen Taideteollisuuskoulun 75-vuotisjuhlassa: “Suomen koristetaiteilijoiden yhä suureneva joukko on “ecclesia militans, taisteleva seurakunta.” Arttu Brummer oli ornamentin puolustaja. Myöhemmin Antti Nurmesniemi “ajanmukaisti” Arttu Brummerin ajatuksia sanoen: “Olen muuttanut Artun käyttämät sen aikaiset sanat aikaamme vastaaviksi: teollinen muotoilu.” Ornamenttitaiteen käytännöllisen opetuksen puuttumista ei voi perustella taloudellisilla suhdanteilla: kysymys on selvästi taidepoliittinen. Ei riitä, että ornamentiikan historiaa sivutaan taidekoulujen taidehistorian kursseilla. Tarvitaan nimenomaan korkeakoulutasoisia, ornamenttien suunnittelu- ja valmistuskursseja, joita voidaan myöhemmin soveltaa alkaneen vuosituhannen rakennussuunnittelussa. Ornamenttitaiteen puuttumista uudisrakentamisesta ei voida perustella rakennustekniikan tai teknologian muuttumisella: ornamentti ja tietotekniikka voivat tulla hyvin toimeen keskenään ( 3D-skannerein ja CNC-sorvein luotu julkinen koristetaide odottaa vielä tulemistaan. ) Kuitenkin, kun tavoittteena on arkkitehtuurin laadun yleinen parantaminen ( mukaan lukien kestävä kehitys, kansallinen mielenterveys ja rakentamisen moniarvoisuus ) tulisi käsityömäisiä työtapoja ja taiteellista konsultointia rakentamisessa olennaisesti lisätä.

Kauneus kielletty

Ennen, jolloin ihmiset saivat rakentaa talonsa itse sellaiseksi kuin halusivat, rakentamisella oli sosiaalisia ja terapeuttisia tehtäviä. Suomen totaalidemokraattisessa nykyarkkitehtuurissa moniarvoisuus on tuntematon käsite: rakentamisen mahdollisuuksien kirjosta vain yksi tyyli on sallittu: kaupallinen rationalismi. Julkisivumainonta on vallannut koristetaiteelle kuuluneen tilan. Julkinen taide on kahlehdittu itse rakentamisesta erilliseksi, hampaattomaksi kakun koristeeksi. Uudisrakennukseen liittyvä taideteos muistuttaa ruumisarkun päälle laskettua kukkavihkoa: kaunis ele, muttei paljon lohduta. Rakentamisen ilmeestä päätellen uusin julkinen ympäristö näyttää olevan pääosin suunniteltu potilaille, vangeille tai roboteille. Graffitit ovat oireellisia vastareaktioita ornamenttikielteiselle ajallemme. Rakennetun ympäristön henki heijastuu mielentiloissamme. Oleellinen syy monien uusien asuinalueiden sosiaalisiin ongelmiin on niiden täydellisessä anonymiteetissä. Jokaisessa rakennuksessa tulisi olla edes yksi visuaalinen elementti, jollaista ei ole toisessa talossa. Kuten Friedensreich Hudewrtwasser on osoittanut, jokaisella asukkaalla tulisi olla ( uudisrakennuksessa ) oikeus maalata tai käsitellä omien ikunoidensa julkisivualue haluamallaan värillä tai materiaalilla. Talo tulisi voida kokea positiivisesti elämyksellisenä asiana, ei vain odotushuoneena parempaan elämään jossain muualla. Julkisivulautakunnasta tulisi kokonaan luopua. Prosenttiperiaatteella toteutettu julkinen taide ei tue arkkitehtien ja taiteilijoiden todellista yhteistyötä. Sen sijaan se takaa, että taiteilijat eivät pääse mukaan itse rakennusten suunnitteluun. Taiteilijoiden, arkkitehtien ja tulevien asukkaiden tulisi suunnitella ympäristöä yhdessä. Taiteilijakunnan on ryhdyttävä vaatimaan asemaansa rakennetun ympäristön yksilölistämisessä, koska arkkitehti- ja taideteollisuuskentän “hyvä maku” ei sitä näytä sallivan. Perusmoderni arkkitehti tuomitsee uuden ornamenttitaiteen eklektiseksi populismiksi tai pompöösiksi kitchiksi. En kaipaa paluuta 1980-luvun pinnalliseen postmoderniin, vaan aitojen dekoratiivisten ja kansallisten ilmiöiden henkiin herättämistä. Teknohybriksen sijaan Suomeen tarvitaan kipeästi sellaisia rakennustaiteilijoita kuten Imre Makovecz, Erik Asmussen, Antonio Gaudi ja Friedensreich Hundertwasser. Taiteen halutaan edustavan aikaansa, mutta zeitgeist on meistä kiinni. Funktionalismin historia on sata vuotta vanha, kun taas ornamentiikka juontaa esihistoriaan saakka. Yritämmekö me kieltää sen tulevan rakennustaiteen osana?

Näkökulmia

Kysyin seuraavilta henkilöiltä sähköpostitse heidän näkemyksiään ornamentin nykytilasta: Taideteollisen Korkeakoulun rehtori Yrjö Sotamaa ( ORNAMO, SIO ), arkkitehti Juhani Pallasmaa ( SAFA ), kuvataiteilija Jan-Erik Andersson ja arkkitehti Juhani Risku ( SAFA ).

Mikä on mielestänne ornamentin asema Suomessa 2002?

Sotamaa: “Suhde ornamenttiin muuttui postmodernismin jälkeen ja maalaustaiteessa ornamentilla on ollut näkyväkin rooli”.

Pallasmaa: “Ornamentti katosi arkkitehtuurista ja designista modernismin myötä pyrittäessä selkeään, yksinkertaiseen ilmaisuun. Modernismihan on korostanut muodon ja pinnan puhtautta, mutta ornamentti liitettiin myös porvarilliseen muotokulttuuriin, josta pyrittiin eroon. Alkuun ornamentti eliminoitiin, mutta myöhemmin - toisen maailmansodan jälkeen - ornamentin tilalle pinnan jäsentäjänä on lisääntyvästi tullut materiaalivaikutus. Alvar Aallon arkkitehtuurin muuttuminen sodan jälkeen on tästä muutoksesta kuvaava esimerkki.”

Andersson: “Vaikka modernistit vannoivat poistavansa ornamentit tarpeettomina, ne ovat kuitenkin olemassa, mutta muuttuneet mitäänsanomattomiksi teknokonstruktioiksi tai pintamateriaalien hienovirittelyyn. Art Nouveaun aikaisia esittäviä tai fantasiaan ja luontoon viittaavia ornamentteja ei ole pitkään aikaan esiintynyt, niitä suorastaan vihataan arkkitehtien piirissä edelleen.”

Risku: “Ornamentti on mielestäni taidollisesti monipuolisen ja vapaan taiteilijan ilolla ja intohimolla tekemä, elämää pyhittävä yksityiskohta. Se voi olla esine, rakennus, symboli, käsityöllä jalostettua materiaalia, ajatuksilla ladattua rakkaudenosoitusta. Tätä ornamenttia ei juurikaan ole Suomessa tehty. Taiteilijat eivät uskalla yksilöityä ja sitoutua suurten tunteiden taiteeseen. Ornamentti on koru nuorikkoni nilkassa, Henrietan koiramitali sydämessäni. Ornamentti on vesiväripiirtoni neidon rinnoilla. Ornamentti on sarja kihartuvia valurautaisia räystäsjousia, erottamaton osa talon olemusta. Ornamentti on pyhä. Miehelle ornamentti, kuten taide ja elämäkin, on vaikea sen vuoksi, että antaumuksellisin ja herkin taide on hänessäkin niin feminiinistä. Naiselle ornamentti ja taide, ei kuitenkaan elämä, ovat vaikeita, koska feminiini on hänessä liian läsnä, itsestäänselvyyden turruttamaa. Mies ja nainen on vapautettava ornamenttiin ja taiteeseen. Ja mies elämään.”

Onko mielestänne ornamenttitaiteen opetus taidekorkeakouluissa ja arkkitehtiosastoilla riittävää?

Sotamaa: “Ornamenttitaiteella ei ole mitään erityistä asemaa opetuksessa. Sitä käsitellään kuten muitakin taiteen ja taidehistorian ilmiöitä.”

Pallasmaa: “Sikäli kun tiedän ornamenttia ei ole juuri opetettu näissä kouluissa 1950-luvun jälkeen. Ollessani Otaniemessä arkkitehtiosaston johtaja kutsuin virolaisen Leonhard Lapinin opettamaan ornamentti-teemaa kurssilla, jonka nimi oli ´tyhjyys ja tila´. Kurssista on olemassa varsin kiinnostava julkaisu. Itse olen ollut kiinnostunut ornamentti-teemasta, mutta en ole ehtinyt asiaan paneutua. Tarkoituksenani on ollut harjoitella ornamenttisuunnittelua itse ja kirjoittaa siitä. Ollessani 1993 vierailevana professorina Yalen yliopistossa seurasin kun Kent Blomer opetti ornamenttia. Minua on pitkään imponoinut aikaisempien taidekausien ja muiden kulttuurien kyky luoda ornamentaalisia pintoja. Erityisesti olen ihaillut islamilaista arkkitehtuuria Isfahanissa, mutta yhtälailla egyptiläisiä tai meksikolaisia kuva-aiheilla täytettyjä pintoja.”

Andersson: “Se on olematonta. Olen omassa tohtorintutkintotyössäni ´Talo kokonaistaideteoksena´ ( Kuvataideakatemia ) yrittänyt löytää kirjallisuutta suomalaisesta rakennusornamentiikasta, mutta huonoin tuloksin. Tässä kenttä on avoinna.

Risku: “Ornamentilla on valitettavan kaksijakoinen kaiku: rikosluokitus taideyhteisön mielissä, kitchin manifestaatio posliinimaalauksessa. Ornamentti on mahdollinen vain intohimoisen vakavikon, siis leonardolaisen, ja iloisen monitaitajan, käsityöläis-taiteilija-teoreetikon toteuttamana. Muut ovat tuomitut posliinimaalauksen rikokseen. Taidekoulut voisivat kilvoitella taidon, sisällön, ajatusten, uskalluksen ja sivilirohkeuden aloilla.”

1900-1925 Taideteollisen keskuskoulun osastoina olivatkoristemaalausosasto ja ornamenttiveisto- osasto. Tulisiko nämä opintosuunnat palauttaa taidealojen käytännön opintoihin?”

Sotamaa: “En usko.”

Pallasmaa: “En usko, että mainitsemasi osastot olisi aiheellista perustaa, ornamentin opetus ehdottomasti kyllä. Ornamentti on tavattoman kiinnostava asia joka liittyy sekä mielemme että visuaalisen havaintomekanismimme olemukseen.”

Andersson: “Kyllä, mutta uusien linjojen tulisi perustua tämän ajan tekniikoihin. Tietokoneella voidaan suunnitella muotoja ja kuvioita ja leikata niitä eri materiaaleihin, kohta myös kolmiulotteisesti. Olemme arkkitehti Erkki Pitkärannan kanssa käyttäneet näitä menetelmiä useassa taloprojektissa. Täytyy ottaa huomioon, että nykyaikainen ornamentti voi myös olla ääni-, tila- tai käsitetaideteos. Näin ollen kannattaisi järjestää pikemminkin jatkokoulutusta ja kursseja taiteilijoille kuin täysin oma koulutus.”

Risku: “Mielestäni laaja uudistus taiteen diversiteetin edistämiseksi on aloitettava hetimiten. Kuvataideakatemia elää autereisessa taiteen harhassaan, arkkitehtiosastot opetuksensa ja sisältönsä hataruudessa ja Taideteollinen sentään orastavassa potentiaalissaan. Ei mielipiteitä, ei puolustettavaa, ei julistusta, ei ornamenttia. Kuoleman odottelu pukee otteensa menettäneitä, mutta ei sovi kirkassilmäisille oppipojille ja -tytöille.”

Oletteko samaa mieltä Adolf Loosin kanssa siitä, että ornamentti on ( edelleen ) rikos?

Sotamaa: “Kaikki on taiteessa mahdollista. En tiedä, että ornamentiikkaan sisältyisi mitään rikollista.”

Pallasmaa: “Ei ornamentti rikos ole, nykyään vain tuskin kukaan hallitsee ornamenttia pinnan jäsentämisen keinona. Esinesuunnittelussa ja grafiikassa ornamentti-perinne tietenkin jatkuu, tarkoitan edellä olevalla arkkitehtuurin ornamentiikkaa, joka jäi 1920-luvulle. Sodan jälkeen se kyllä hetkeksi palasi.”

Andersson: “Ornamentit ovat mielestäni erittäin tärkeä osa talojen sielua. Ne avaavat uusia mielen ja fantasian tiloja päässämme. Minua viehättää Art Nouveau ja olen miettinyt, miksei siitä voisi ottaa vaikutteita uusiin rakennuksiin.”

Risku: “Arkkitehdit ovat hurjistuneet antamaan ystävän neuvoja alistuville orjille: Less is more, paperin väärinkäyttö, ornamentin rikos. Wittgensteinia mukaellen, ote on menetetty, kun koulukunta on muodostunut. Orjamoraalista on saatu pysyvä olotila, kalman syleilystä on tullut petollisen lempeä. Rikosta on elämän ainutkertaisuuden, monimuotoisuuden ja ihmeellisyyden hylkääminen. Ornamentti on rakkaudenosoitus, kauneuden ylistys, jossa sisäänrakennetusti suuri tuntematon. Negaatiolauseesta on siirryttävä myötäotteeseen, terävään älyyn, ahkeruuteen ja diversiteettiin: ´All is enough´ - vain kaikki on kylliksi.”

Gesamtkunstwerk

Uuden ympäristön syntyminen vaatii sopivia olosuhteita: tulevaa taiteen ja arkkitehtuurin liittoa voisi kehittää kotimaisella kokeilutalolla. Talon suunnittelun lähtökohtana olisivat gesamtkunstwerk, kokonaistaideteos ja genius loci, paikan henki. Taiteilijat ideoisivat rakennuksen ja arkkitehdit muokkaisivat suunnitelman teknisesti mahdolliseksi. Taiteellisia rajoituksia materiaalien, muotojen ja värien suhteen ei asetettaisi. Ainoastaan turvallisuus ja ekologinen kestävyys määrittäisivät reunaehdot. Suomen taidekorkeakoulujen ja arkkitehtiosastojen velvollisuus on pian elvyttää väheksytyt käsityötaiteet: ornamenttitaide ja -sommittelu, koristeveisto, posliininmaalaus, emalityö, lasimaalaus, nahkaplastiikka, mosaiikki, taonta ja metallipakotus, kivi- ja puuintarsia, miniatyyrimaalaus, koristemuuraus ja puunvuolu, osaksi uuden vuosituhannen orgaanis-dekoratiivista kokonaistaidetta. Ornamentti on funktionalismia sielulle, mutta onko meillä enää sielua, joka eläisi kauneudesta?

Kirjallisuus:

Day, Christopher: Places of the Soul, Thorsons 1990
Dresser, Christopher: Studies in Design, Studio Editions
Gelb, Michael: How to think like Leonardo da Vinci, Thorsons 1998
Hundertwasser Friedensreich: Architecture, Taschen 1997
Lindberg, Carolus: Koristetaide, WSOY 1927
Melgin, Elina ( toim. ): Ajatus ja sahaus, TAIK 1991
Racinet, A: The Encyclopedia of Ornament, Studio Editions

Kaikkein kauneimmat asiat maailmassa ovat hyödyttömimpiä; esimerkiksi riikinkukot ja liljat
- John Ruskin

Jumala loi maan, ihminen kaupungit ja paholainen lähiöt
- William Morris

Helsingissä julkisen taiteen valinnoista päättävät ensisijaisesti Valtion taideteostoimikunta ja Helsingin kaupungin taidemuseo. Valintatapoja on kolme:

1. Suora tilaus tai osto yksittäiseltä taiteilijalta.
2. Kutsukilpailu; taiteilijakunnasta nosttaan muutama taiteilija, jotka saavat mahdollisuuden teoksen luonnosteluun.
3. Yleinen/avoin/julkinen kilpailu, johon kaikki taiteilijat voivat ottaa osaa nimimerkein.

Jotain näistä tavoista sovelletaan myös silloin kun valitaan taideteosta prosenttiperiaatteella toteutettavaan julkiseen kohteeseen. Lahjoitushankkeissa yleensä lahjoittajataho valitsee taiteilijan. Vuorovaikutteista taiteen syntytapaa edustaa Uudenmaan läänin taidetoimikunnan järjestämä työttömien taiteilijoiden työllistämishanke, joka on mahdollistanut lukuisien julkisten taideteosten syntymisen taiteilijalähtöisesti.

Avointa peliä?

Avoimet teoskilpailut ovat olleet 1980-luvulle asti merkittävässä asemassa, kun maahamme on synnytetty julkista taidetta. Avoimet julkisen taiteen kilpailut ovat vähentyneet ja nykyisin miltei kuihtuneeet pois. Kutsukilpailuilla rajataan suurin osa taiteilijakuntaa jo lähtökohtaisesti pois julkisista taidehankkeista. Valtion taideteostoimikuntaan kuuluu sekä taiteilija- että arkkitehtijäseniä. Viimeisimmät Valtion taideteostoimikunnan järjestämät yleiset kilpailut järjestetiin vuosina 1988 ja 1991: Tasavallan presidentin virka-asunnon Mäntyniemen yleinen taidekilpailu julistettiin 1988, ja ehdotuksia saapui ennätysmäiset 319 kappaletta. Toistaiseksi viimeinen toimikunnan kilpailu oli uuden Ooperatalon taidekilpailu vuonna 1991. Tämä kilpailu tosin oli yhdistetty yleinen- ja kutsukilpailu. Ehdotuksia saapui määräaikaan mennessä taas 228 kappaletta. Mukaan oli kutsuttu kuusi tunnettua suomalaista taiteilijaa: avoimesta kilpailusta ja teosten määrästä huolimatta kolmesta voittajasta kaksi kuului kutsuttuihin taiteilijoihin. Nykyisin taideteostoimikunta on järjestänyt kutsukilpailuja ja tilaa teoksia suoraan yksittäisiltä taiteilijoilta. Helsingin kaupungin taidemuseossa julkisesta taiteesta päättää kolme henkilöä: museonjohtaja Bendt Arell, arkkitehti Klas Fontell ja amanuenssi Jari Björklöv. Taidemuseon johtokunta ei saa osallistua taiteilija- ja teosvalintoihin. Viimeisestä kaupungin taidemuseon järjestämästä avoimesta taidekilpailusta on kulunut 15 vuotta; Ylä-Malmin torin veistoskilpailu järjestettiin vuonna 1987. Julkisen taiteen valitsijatahot pitävät avoimia kilpailuja kalliina, mutta eikö kustannuskuluja voisi madaltaa pienentämällä palkkioita? Mikäli välttämätöntä, julkisissa kilpailuissa voitaneen kerätä lisärahoitusta samoin kuin taiteilijain vuosinäyttelyissä, joissa on osallistumismaksu. Avoimet kilpailut tuottavat kestäviä arvoja:

-Aktivoituva taidekenttä
Kuten arkkitehtikunnankin kohdalla, taiteilijakunta on halukas osallistumaan keskusteluun omalla panoksellaan. Avoimet kilpailut toisivat töitä laajemmalle taiteiljakunnalle ja niillä on kulttuurikeskusteluamme oleellisesti elävöittävä vaikutus.

-Kilpailumoraali
Olisiko oikein, että julkisten teosten valinnassa noudatettaisiin käytäntöä, jossa arvioidaan ensisijaisesti teosten laatua ja vasta toissijaisesti taiteilijoita? Tekijä on usein helppo tunnistaa nimimerkin takaa, mutta vaikeampaa on tietää, miksi tiettyyn valintaan on päädytty. Avoin kilpailu nimimerkein ainakin lisäisi reilun pelin mahdollisuutta. Jos teos on hyvä, niin nimimerkin takaa pitäisi olla lupa paljastua kuka vain. Miksi vain muutama kyseisiä töitä haluavasta taiteilijakunnasta saisi osoittaa kykynsä?

-Teoskirjon helmet
Yleinen taidekilpailu tuottaa useimmiten suuren valikoiman juuri kyseiseen kohteeseen suunniteltuja ehdotuksia, jolloin sopivia luonnoksia löytyy todennäköisemmin kuin kutsukilpailuissa. Vaihtoehdot tulevat hyvin tutkituiksi, ja yllätyksellisyys säilyy.

Integraatio arkkitehtuuriin

Suomen Arkkitehtiliitto järjestää sekä avoimia että kutsukilpailuja. Taideteoskilpailu voitaisiin myös yhdistää samaan projektiin liittyvään arkkitehtuurikilpailuun, jolloin vahvistettaisiin taiteen ja arkkitehtuurin sopeuttamista toisiinsa jo projektin alkuvaiheessa. Arkkitehtuuri- ja taidekilpailun yhdistäminen toisi synergiaa ja kilpailu rahoitettaisiin koko rakennushankkeen budjetista. Voittaneet taiteilijat toimisivat yhteistyössä arkkitehtien kanssa koko rakennushankkeen ajan. Voisiko vähitellen muodostua uusi malli, jonka mukaan rakennushankkeiden arkkitehtiryhmissä olisi pääsääntöisesti mukana kuvataiteilijoita? Arkkitehdeille on annettu mahdollisuus jyryttää arkkitehtuurin lisäksi julkista taidetta. Voisivatko kuvataiteilijat vastavuoroisesti olla mukana SAFA:n järjestämien arkkitehtuurikilpailujen tuomaristoissa?

Ajatuksia kentältä

Tiedustelin sähköpostitse taiteilijoiden, arkkitehtien ja taidekriitikon mielipiteitä: kuvanveistäjä Raimo Jaatinen
( Suomen Kuvataidejärjestöjen Liiton varapuheenjohtaja ) ja taidemaalari Marjukka Paunila ( Taidemaalariliiton puheenjohtaja ), arkkitehti Juhani Pallasmaa, arkkitehti Tapio Periäinen, arkkitehti Erkki Pitkäranta ja taidekriitikko Pessi Rautio.

Tulisiko julkisten taideteosten valintaperiaatteena lisätä avoimia, yleisiä taidekilpailuja ( nimimerkein ), kutsukilpailujen ja yksittäisten taiteilijavalintojen sijaan?

Jaatinen: Mielestäni avointen kilpailujen etu on siinä, että niiden kautta voidaan löytää uusia taiteilijoita julkisten taideteosten tekijöiksi. Eli kannatan avointen kilpailujen järjestämistä,vaikka se saattaa tulla kalliiksi ja viedä aikaa. Avoimiin kilpailuihin voi kieltämättä sisältyä monenlaisia ongelmia: vaikka kilpailut käydään nimimerkkien turvin ja siis teoriassa ei tiedetä, kuka taiteilija on minkäkin kilpailuehdotuksen tehnyt, käytännössä on usein helppo tunnistaa vakiintuneen tyylin omaksunut tunnettu taiteilija. Joskus tilaajat pelkäävät, että kilpailun lopputuloksena on epätydyttäviä ehdotuksia, joihin tilaaja on periaatteessa sitoutunut ( jos noudattaa sääntöjä ) eikä voi tilata enää suoraan keneltäkään muulta taiteilijalta. Jos tilaaja toivoo jotakin tietyn tyyppistä taideteosta, on tietysti mahdollista tehdä kilpailuohjelmaan niin selvät toivomukset, että ei ole pelkoa täysin tilaajan toiveiden vastaisen luonnoksen palkitsemisesta. Kutsukilpailu on mielestäni monessa tapauksessa kyllä hyvä vaihtoehto, jos ei ole mahdollisuutta järjestää yleistä kilpailua mutta halutaan kuitenkin valita lopullinen ehdotus useamman taiteilijan töistä. Mukaan kutsutuille taiteilijoillehan kutsukilpailu on varmaa tuloa; palkkionhan saa, kun vain jättää ehdotuksen. Kutsukilpailun ongelma on osittain tietysti sama kuin suorien tilaustenkin: tulevatko aina samat taiteilijat valituiksi?

Paunila: On valitettavaa, että avoimia kuvataidekilpailuja järjestetään niin vähän. Maalaustaiteen kilpailuja järjestetään erityisen harvoin. Kutsukilpailujen asemesta kilpailut voisivat mieluummin olla avoimia. Eri kutsukilpailuihin saatetaan pyytää osallistujiksi usein samoja taiteilijoita, mikä ei suinkaan tarkoita sitä, että ei olisi muita mielenkiintoisia ja tasokkaita taiteilijoita. Avoin kilpailu antaisi laajemmalle taiteilijajoukolle mahdollisuuden päästä esiin ja toisi myös useammalle työmahdollisuuksia. Viimeisin maalauskilpailu ( Kemiran kilpailu 1998 ) näytti, että avoimen kilpailumahdollisuuden tarve on suuri.

Pallasmaa: Kummallakin kilpailutyypillä on paikkansa. Mielestäni sekä arkkitehtuurin että julkisen taiteen alueilla tulisi järjestää enemmän avoimia kansainvälisiä kilpailuja. Kansallisen sisäpiirin vaikutelma on erityisen vahva maamme julkisessa taiteessa.

Periäinen: Arkkitehtuurissa eri visioiden ajajat pyrkivät kutsukilpailuilla ohjaamaan ratkaisuja omien näkemystensä kaltaisiksi. Jos halutaan kaiken taidekansan ääni kokonaisuudessaan esiin, antavat avoimet kilpailut elävämmän kuvan, koska joukosta voi löytyä aivan uutta.

Pitkäranta: Taiteen alue on huomattavasti avoimempi ja ennakkoluulottomampi uusille ja toisistaan poikkeaville ajatuksille. Arkkitehtuuri on kovin kapea-alainen tässä suhteessa. Kannatan julkisia kilpailuja silloin, jos tulosten arviointimahdollisuus avataan laajemmalle joukolle kuin vain ammattilaisille. Arkkitehtuuri ja taide ovat ihmisyhteisön ilmiöitä. Arkkitehdit ja taiteilijat tarvitsevat katsojia, käyttäjiä ja kokijoita, jotka myös ovat maksajia. Leimatkoon työtämme egoismin sijaan lähimmäisenrakkaus. Olin Wakefieldissä Englannissa Jan-Erik Anderssonin kanssa luennoimassa arkkitehdeille, taiteilijoille, poliitikoille ja taiteen managereille tarkoitetussa kesäkoulussa. Monipolvisten keskustelujen, yllätyksellisten ekskursioiden lisäksi meidät pantiin tekemään ryhmätöitä teemoista, joita emme etukäteen tienneet. Syntyi varsin mielenkiintoisia ekspertiisien ylityksiä. Voitaisiinko jonkin tyyppisellä kilpailumallilla aikaansaada julkista keskustelua taiteen ilmaisumahdollisuuksista? Jos voitaisiin niin siinä olisi julkisen taidekilpailun malli. Kuhmon kamarimusiikkijuhlien konserttiyleisölle ja radiokuuntelijoille järjestetty sävellysten arviointikilpailu oli hieno uudenlainen kilpailumalli, josta pidin.

Rautio: Vaikea sanoa, kaikkia tyyppejä kai yhä tarvitaan. Yleisillä kilpailuilla voidaan saada varmaankin jänniä ja niitä ikimuistettavia ratkaisuja, kunhan raadilla on tarpeeksi otsaa valinnan tekemiseen. Minusta tosin tuntuu että yleinen kilpailu saattaa jo jossain määrin suosia käsitteellisempiä teoksia, selaisia joiden idea voidaan hyvin “selostaa” tai sitten tuoda esille pienoismallilla. Käsialapuoleen luottavat tekijät jäävät ehkä vähemmälle huomiolle.

Arkkitehdeille on annettu oikeus jyryttää sekä arkkitehtuuria että julkista taidetta. Voisivatko kuvataiteilijat vastavuoroisesti olla mukana SAFA:n tuomaristoissa?

Jaatinen: Mielestäni olisi erittäin hyvä, jos arkkitehtuurikilpailujen raadeissa olisi myös kuvataiteilijoita. Se voisi tuoda esiin uusia, raikkaita näkemyksiä. Koska kuvataiteilija on maallikko arkkitehtuurikysymyksissä, mutta hahmottaa parhaimmillaan kuitenkin suuria kokonaisuuksia, voisi syntyä mielenkiintoista mielipiteiden vaihtoa. Kuvataiteilija voi tuoda esiin tavallisen asukkaan tai julkisen tilan käyttäjän näkökulmaa, mutta koulutuksensa ja taiteellisen kokemuksensa ja visioidensa avulla näkee laajemmalle kuin tavallinen Maija ja Matti Meikäläinen. Kokonaisympäristöstä voisi mahdollisesti tulla entistä “käyttäjäystävällisempi”.

Pallasmaa: Vaikealta tuntuu, koska arkkitehtuurikilpailujen problematiikka painottuu yleensä varsin eri asioihin kuin kuvataiteeseen. Arkkitehtuurikilpailujen juryissä on yleensä enemmistö ei-arkkitehteja. Armi-talon palkintolautakunnan jäsenistäkin vain puolet oli arkkitehteja ( palkintolautakunnassa ei ollut kuvataiteilijoita ). Niin kauan kuin muistan, on pyritty arkkitehtuurin ja julkisen taiteen integraatioon. Olennaista mielestäni ovat arkkitehtien ja kuvataiteilijoiden väliset henkilökohtaiset suhteet. Itselleni arkkitehti- ja taiteilijaystävät ovat ollet yhtä tärkeitä. Arkkitehtien ja kuvataiteilijoiden tulisi olla kiinnostuneita toistensa
tekemisistä.

Periäinen: Kyllä mielestäni jokaisella taiteen tuntijalla tulisi olla oikeus arvioida arkkitehtuuriakin omista lähtökohdistaan. Arkkitehtuurin tutkimus on pitkään ollut heikoilla. Nykyisin käsitys arkkitehtuurista on kaventunut: insinöörikunta on vallannut tilaa arkitehdeiltä. Kauneus ( venustas ) on saanut yhä suuremman painoarvon arkkitehtuurin arvioinnissa, mutta pelkkä estetiikka ei pysty ratkaisemaan ympäristömme nykyisiä ja tulevia
ongelmia.

Pitkäranta: Sen kokemuksen perusteella, mitä minulla on Rosegarden-yhteistyöstä taiteilija Anderssonin kanssa, taiteilijoiden tuleminen mukaan kilpailuehdotusten arviointivaiheeseen ei enää vaikuta juuri mitään. Taiteilijoiden tulisi olla mukana ehdotusten ideointivaiheessa, synnytyksessä. Pääosin piirustusten muodossa olevien kilpailuehdotusten arviointi vaatii lisäksi piirustusten lukutaitoa. Se on oma osaamisalue, lukutaito.

Rautio: Tämmöinen tilanne ainakin muodollisesti ja lievästi taisi olla silloin kun Martti Aiha pääsi sanomaan samansa Rumba- veistoksensa taakse tulevan rakennuksen julkisivusta. En tiedä, kuinka se lopulta vaikutti, mutta kokonaisuus on minusta nyt aika hyvä. Mutta, kauheaa sanoakin, yleensä ottaen en aivan täysin luota kuvataiteilijoiden skaalan tajuun ja tilanhahmotukseen arkkitehtonisissa mitoissa. Semmoista ei ehkä kovin paljon opeteta, ympäristötaiteen opetus on kai vähän muuttanut tilannetta. Mutta minusta tuntuu, että kun arkkitehti puhuu tiloista, kuvataiteilija puhuu pinnoista ja yksittäisistä kohdista. Miksi ei voisi samoin vaatia mahdollisuutta vaikka jollekin muullekin ammattiryhmälle jyryttää. Ajatusleikkinä: millaisia taloja runoilijat suosisivat? Vaikka arkkitehtijäsen rakennukseensa taidetta liitettäessä usein napiseekin, niin karavaani kuitenkin kulkee ja taidetta paikoilleen tulee, jos on tullakseen. Napisevat arkkitehdit parhaimmillaan työntekijöiden seinäkalentereistakin. Kuitenkaan, rehellisen, vastakkainasettelemattoman ja innostuneen yhteistyön lisääminen arkkitehtien ja taiteilijain välillä ei varmasti olisi pahitteeksi. Yhteisrintamaan!

Tristan Trefoil
tristan@iki.fi

On asioita jotka täytyy tehdä,
muuten ihminen ei ole ihminen
vaan vain rikkahippunen.
-Joonatan Leijonamieli

Nagashilan pieni, valoisa huone buddhalaisessa asuinyhteisössä on kuin pala luostaria. Huoneen asukas, hiljaisuuden ystävä on selvästi omistautunut kauneus-hyveen, filokalian vaalimiseen. Huoneen lukuisilla esineillä on tarkkaan valittu paikkansa, osana sommitelmaa. Nagashilan sänky toimii kodin ja työhuoneen rajana. Yöpöydällä lepää Bodhicaryavatara ( Opas boddhisattvan elämäntapaan ). Ikkunan edessä on kristalli, jossa auringonsäteet muuntuvat seinillä tanssiviksi sateenkaariksi. Huoneessa on näkyvillä itse valmistettuja animistisia rituaaliesineitä, lähettiläitä alitajuisen ja tietoisen välillä. Kuoleman lintu on yksi Nagashilan shamanistisista työkaluista: se koostuu oksasta, linnun luista, värillisistä langoista sekä Olli Hämäläisen pitkistä hiuksista. Esine valmistui Espanjassa vuonna 1998: tuolloin Olli Hämäläinen
( s.1962 ) kuoli ja syntyi Länsimaisen Buddhalaisen Veljeskunnan ( WBO ) leirillä saadun vihkimyksen kautta uuteen henkiseen elämään Nagashilana.

Lattianrajassa, levylle pingotettuna on ikonografinen akvarelli, joka on ollut jo vuosia työn alla. Sen aiheen on tuhatkätinen Avalokiteshvara, myötätunnon buddhan emanaatio. Ars sacran, pyhän taiteen, vaaliminen kasvattaa tekijälleen vähitellen tuhansia auttavia käsiä. Näkyvilllä on myös puukynäpiirroksia 13- osaisesta sarjasta ´Minä rakastan sinua´. Sivuseinällä on taiteilijan omakuva, jonka läpäisee subliimisti väreilevä, kullankeltainen sfumato

Tietysti, omakuvan nimi voisi olla ´Maalari´, jolloin työ jäisi vapaammaksi. Kaikki teot ovat aina tehty itselle ja muille, minä ja muut kuljemme käsi kädessä koko ajan. On tärkeää pitää ne aina yhdessä, koska jos tekee vain muille tai vain itselle niin asiat menevät mönkään.

Valkeassa huoneessa on myös muita olentoja, kuten keskeltä kattoa roikkuva, puunoksan hahmon ottanut lohikäärme, naga. Kun nostin oksan näkyville niin sen jälkeen on lähtenyt tulemaan nämä mustat työt. Maalausprosessi on hirveän hidas, se vaati suunnatonta kärsivällisyyttä. On aikamoinen opetteleminen, että jaksaa odottaa. Ei voi pakottaa, ei ihmisestä saa ulos pakottamalla mitään hyvää, voi vain houkutella - ja odottaa.

Mustille papereille maalatut työt ovat seinällä, keskeneräisinä. Ne ovat kuin tähdenlentoja yötaivaalla, jälkikuvia tai virvatulia. Tässä on kyse odottamisesta.Joskus savusaunaa lämmittäessä hän on maalannut ´Savusaunahaiku´- akvarellisarjan. Kuvat on tehty pienille, savustetuille papereille ja niissä on hiljakseen maalattuja värillisiä pystyraitoja. ´Meditaatio´ -sarjan abstraktit ja yksiväriset öljymaalaukset ovat lasilevylle tehtyjä, mustaa väriä levittämällä ja raaputtamalla.

Olennaista teoksessa on se, että maalauksesta tule itsenäinen olento, silloin maalaus on valmis. Se ei enää ole minun tekemäni vaan vuorovaikutuksesta syntynyt. Olen käynyt keskustelua ja maalaus on kertonut mitä siinä pitää olla. Parhaimmillaan ihmismielen luovuus ja sen potentiaalinen kyky istutaa puut ylösalaisin, kyky poiketa luonnonlaeista ja kohota uusiin ulottuvuuksiin on jotakin äärettömän kaunista, jota kutsun ihmisluonnoksi. Meditaatio on antanut minulle ilman muuta uuden väylän, joka on ihmistajunnan ja ihmisenä olemisen väylä, jonka tunnistan myös taiteessa.

Tiedostamattomalta puolelta nousee asioita ja kuvan tekeminen on asioiden esiin saamista tietoiseksi, keholliseksi ja läsnäolevaksi. Työstä tulee ikään kuin osa minua, ihmisenä. Eettinen ulottuvuus on hyvi tärkeä omassa elämässäni. Maalaamisessa yritän tuoda esiiin ihmiselämälle tärkeitä ja vaikeitakin asioita. En revittele sonnalla tai oksennuksella, vaan se tavara joka tuodaan esiin tai nousee, tuodaan eettistä kautta. Minun täytyy itse kasvaa ihmisenä. muuttua maalausprosessin kautta. En kuitenkaan koe, että maalaukseni olisivat vain henkilökohtaista mielen selvittämistä. Saamani palautteen kautta tuntuu, että maalauksilla on myös yleinen, ihmistä koskeva taso; yritän tehdä ihmisen mittaisia tekoja. Jos olen taiteilija, niin vastuualueenani on ihmisenä oleminen.

Kaikilla on jokin kokemus myös pyhästä. Varsinkin tässä ajassa on se ongelma, että oletetaan pyhän olevan irrallaan arkitodellisuudesta. Henkinen kasvu on sitä, että kykenee pyhän läpäisemään arkeen….pysähtyä, katsoa taivasta sinussa….

Ovatko Nagashilan maalaukset valontuojia, tositajuisuutta etsivän mielen tienviittoja korkeampaan viisauteen?

Aina jossain vaiheessa taiteen polulla tulee kosketus johonkin uuteen. Tämä hetki tuo usein mukanaan suojelijan. Suojelijat ovat taideteoksia ja sitä kautta henkilöitä; taiteilijoita jotka ovat työskennelleet itsensä kanssa ihmisinä, ei vain taiteilijoina. Yksi viimeisimmistä ja rakkaimmista suojelijoista on Fra Angelico: se on aika lailla ystävyyssuhde, odotan taas pääseväni Firenzeen keskustelemaan hänen kanssaan. Rilke on ollut suuri pelastaja yhdessä vaiheessa. selailin äskettäin Tarkovskin Vangittua aikaa, se on ollut kouluaikan tärkeä rakennuspalikka. Hilma af Klint. Kandinsky osoitti minulle , että taide ja henkinen elämä ovat yhtä. Kandinskyn suuri teko, sen lisäksi että hän avasi abstraktin kuvataiteen kentän on se, että hän toi henkisen elementin taiteeseen kertomalla ajatuksistaan ja visioistaan. Nicholas Roerich on tärkein. Hän opetti ilon.

Viime vuosina olen aika paljon elänyt myös yön puolella, varsinkin maalausprosessin aikana. Tarvitsen jotenkin niitä yön alun hiljaisia tunteja. Haluaisin rakentaa huoneteoksen, jossa on luonnonvalo; huone on täynnä vapaasti ripustettuja maalauksia joiden oma valo resonoi luonnonvalon kanssa. Toivon että huone olisi avoinna läpi vuorokauden vierailijoille.

Kesällä 2002 Nagashila toteutti ´Mykkä Ympyrä´- hiekkamaalaussarjan, joka oli osa uudenmaan taidetoimikunnan UUTTA-projektia. Sarja koostui kahdestakymmenestä eri ympyrästä, jotka tehtiin viiteen paikkaan Helsingin keskustassa. Primitiivisen hiekkamaalauksen löytäminen urbaanista katutilasta voi ollla yhtä suuri ilo ja ihme, kuin pikkulapsena leppäkertun löytäminen asfaltilta. Suurikokoisin, 21. ympyrä syntyi taiteiden yönä Ateneumin taidemuseon sisääntuloaulaan. Yhtäkkiä, ihminen tajuaa olevansa taidemaalari.

Tristan Trefoil
tristan@iki.fi

Maailma on pohjiaan myöten perustettava uudelleen. Toisin sanoen: ihmisen on nyt itsestään käsin opittava löytämään se mikä on oikeaa, hyvää, kaunista. Ja siinä on tärkeää paisi taide, myös tunteiden ja ihmissuhteiden kehittäminen, mikä liittyy keskeisesti uuteen taidekäsitykseen: olennaista on, että meillä on sydän sille, mitä toinen ihminen tuntee. Silloin voimme olla yhtä, silloin voimme aina uudelleen olla yhtä.

Rudolf Steiner, Arnheim 1914

Helsingin Jollaksessa, meren läheisyydessä sijaitsee Snellman- korkeakoulun orgaaninen rakennuskokonaisuus. Koulun pedagogiikka pohjaa J.V.Snellmanin ja Rudolf Steinerin kasvatusfilosofisille ajatuksille. Koulusta valmistuu Steiner- koulun opettajia opettajia, varhaiskasvattajia, biodynaamisia viljelijöitä, puhe- ja draamataiteen opettajia sekä kuvataiteilijoita. Korkeakoulussa on goetheanisen kuvataiteen opintokokonaisuus. Opinnot sopivat hyvin fenomenologisesta luonnonhavainnoinnista kiinnostuneille sekä taide-, hoito- ja sosiaalialoilla toimiville. Opintoihin kuuluvat piirustus, maalaus, kuvanveisto/muovailu, Goethen värioppi, taidehistoria, eurytmia sekä puhe-, draama- ja lauluharjoitukset.

Piirtämisessä lähdetään liikkeelle työvälineen valmistuksesta: hiilipiirustusta varten opiskelijat polttavat uunissa itselleen oksista piirustushiiliä. Suhde materiaaliin on luonnollinen: muodostuu elävä kontakti ympäröivään orgaaniseen maailmaan, jota lähdetään tutkimaan. Luonnonhavainnoinnin tarkoituksena on kohteen muuntumisen ilmentäminen visuaalisin keinoin. Harmonia ei ole staattinen vaan dynaaminen tila. Seuramalla tietyn kohteen, esimerkiksi maiseman muodonmuutosta vuodenaikojen mukana tai kasvin versomista ja kuihtumista, voidaan eläytyen herätä tiedostamaan ilmiössä vaikuttavia rakentavia ja hajottavia voimia. Kukan siemen ei näytä kukalta; kukka on siemenessä näkymättömänä ja kasvaa siemenestä elämänvoiman ja muutosten kautta meille näkyväksi.

Kuvanveistossa lähdetään perusmuodoista: polariteetteina ovat kupera ja kovera sekä tasopinta. Näiden muotojen samanaikaista esiintymistä ja muuntumista toisikseen ilmaistaan eri materiaalein. Morfologiaa jatketaan tutkimalla kasvin, eläinten ja ihmisen rakenteen kehityskaarta. Lisäksi tutkitaan muodonmuutosta universaaleista muodoista erityneiksi, orgaanisiksi muodoiksi.

MIELIKUVIA

Keskusteluun osallistuivat Snellman-korkeakoulusta kuvataiteilija Klaus Salomaa sekä taidemaalarit Marita Karlsson ja Eija Dodds. Mukana oli myös Snellman- korkeakoulun suunnitellut arkkitehti Maarit Holttinen.

Kertoisitteko taiteellisen työskentelynne päämääristä.

Dodds: Luulen, että päämääräni ei ole taideteos sinänsä, vaan se mihin taide voisi ihmistä kohottaa. Olisiko tavoite siinä, että ihminen voisi kokea olemassaolonsa maailmankaikkeudessa osana luontoa ja luonnon osana ihmistä?

Karlsson: Olen aina ollut kiinnostunut väreistä: kysymys on siitä miten värit muuttuvat valon ja pimeyden kamppailussa.

Salomaa: Työskentelyni päämääränä sanoisin olevan värillisyydestä oppimisen. Värit luonnossa, ilmakehässä, jatkuvassa muutoksessaan ja erilaisissa ilmenemismuodoissaan ovat kiehtovia ja uteliasuutta kiihottavia. Miten väri syntyy, mistä se on ilmaus, miten se vaikuttaa? Kun sen arvelee saaneensa kiinni, se onkin livahtanut, karannut.

Holttinen: Filosofia = rakkautta viisauteen. Antroposofia = viisautta ihmisestä. Mielessäni on usein lause: Viisaus elää valossa. Näen, että nykyän ei voi savuttaa viisautta ilman rakkautta, siis kiinnostusta ja eläytymistä niin ihmisen fyysisiin, sielullisiin ja henkisiin tarpeisiin kuin myös mineraalisen luonnon ja elollisen luonnon luovaan viisauteen. Viisaus on myös sitä, että tiedostaa yhä laajammin suuren kokonaisuuden erilaisia asiayhteyksiä ja sen myötä paremmin myös oman paikkansa ja tehtävänsä. Rakennus voi olla kuva moniarvoisesta, elävästä, inhimillisestä kokonaisuudesta.

Nykyaikana päämäärä, tavoite, ideaali tuntuu olevan kovin kaukana siitä, mitä voi käytännössä tehdä ja mikä lopulta toteutuu. Lähtökohtana on vanha idea kokonaistaideteoksesta: siihen kuuluu tilan taide, kuvanveisto, maalaus, akustiikka. Parhaimmilaan kokonaistaideteos vastaa kaikkiin ihmisen olemuspuoliin. On yllättävää, että laman aikana saattoi toteuttaa paljon rikkaampia rakennuksia kuin nousukaudella. Tulevaisuuden ympäristön ja arkkitehtuurin luomisessa oleellista ovat yhteisölliset tekemisen muodot, oman käden osaaminen ja työn ilo.

Näen, että kun ihmistä arvostetaan henkisenä ja sielullisena olentona, hän saa mahdollisuuden ja tuen omalle vapaalle yksilöliselle kehitykselleen. Keinovalikoimaan kuuluvat luonnonmukaiset, terveelliset materiaalit ja rakenteet, kaikkia aisteja ravitseva, elävä muotokieli, toimintaa tukeva väritys ja myös merkityssisällöt.

Tavoiteteni on, että jokainen ihminen voisi käyttää luovasti omia kykyjään ja elämän suomia mahdollisuuksia, myös vastoinkäymisiä. Sellaisten ihmisten yhteiskunnasta tulee lämpimämpi, ystävällisempi ja viisaampi, yhteiskunnankin rakenteet voidaan järjestää ihmisen mukaisiksi. Eihän tätä yksin ympäristöllä saada aikaan mutta se on tärkeä tekijä.

Miten goetheaninen taide eroaa nykytaiteen päävirtauksista?

Holttinen: Rudolf Steiner määrittelee taiteen sielulliseksi reaktioksi eikä materiaksi.”Varsinainen taideteos on se, mitä sielu kokee liikkuessaan eläytyen muotojen mukana”. Kun tutustuu antroposofiseen hengentieteeseen , taiteilija tulee tietoisemmaksi taiteensa olemuksesta ja luonteesta. Hän alkaa tuntea vastuuta ihmisestä.

Karlsson: Sama teos voi vaikuttaa eri ihmisiin eri tavoin. Taide, joka on lähtenyt Rudold Steinerin maalausimpulssista on ollut tabu.

Salomaa: Kyllä antroposofia ja goetheaninen kuvataide asettuvat nykytaiteen kenttään, eikä välttämättä minkäänlaisena kummajaisena. Kaikkialla missä puhutaan itsekasvatuksesta, sivutaan samantyyppisiä asioita kuin antroposofiassakin. Niitä on jokaisessa näkemyksessä, joka käsittelee ihmistä. Koska Steiner-kouluissa harjoitetaan paljon kuvataiteita, pedagogia ehkä korostuu julkisuuskuvassamme.

Dodds: Sanotaan, että jokaisella on oma ristinsä. Niin ajattelen suomalaisesta nykytaiteestakin. Olipa kuva kaunis, järkyttävä tai ruma, en kuitenkaan tahdo jäädä kuvaan. Ajattelen tekijää, sitä ihmistä, joka tuo itsestään katseltavaa tai koetavaa, omala tavallaan, tässä maailmanajassa esille. Joskus nykytaide on kuin huijausta, vaan ehkä ei sittenkään: joku on sen sellaiseksi tahtonut. Miksi, se on mielestäni olennaista.

Mitä tekniikoita käytät taiteessasi?

Salomaa: Työskentelen monilla materiaaleilla ja tekniikoilla. Käytän paljon itse poltettua puuhiiltä, pastelliliitua ja akvarellivärejä, joissa tekniikkana on pääasiassa laseeraava kuultomaalaus. Seinämaalaksissa käytän nimenomaan laseeraavaa työtapaa. Lyijylasi- ja tiffany-tekniikkoja olen myös käyttänyt hakiessani tuntumaa värillisyyteen lasiin sidottuna. Värillisen valon ja värillisten varjojoen kanssa olen työskennellyt vuodesta 1985 lähtien toimiessani valaisijana lukuisile eurytmia-ryhmille.

Dodds: Maalaaminen on minulle prosessi, josta katsojalle jä viimeinen vaihe. Siitä edelleen voi katsoja luoda itse, toivon. Käytän öljyvärejä omala tavallani, hili ja lyijykynä ovat myös minulle luontuvia. Vesiväreillä maalaan oman itseni ravinnoksi.

Karlsson: Käytän akvarelleja huntumaalaustekniikalla. Kun kuva on valmis, olen tyytyväinen, jos värit ikäänkuin kelluvat kuvan ulkopuolella.

Holttinen: Luonnosvaiheessa eläytymistä, ihmisten kanssa neuvottelemista, maiseman tarkastelua, ajattelua, piirtämistä, muovailemista, värittämistä, näiträ jotenkin rytmisesti vuorotellen. Sen jälkeen työstä tulee teknisempää, lähinnä tietokoneavusteista piirustusten ja selostusten laatimista.

Millaisena näette goetheanisen taiteen ja antroposofisen pedagogiikan tulevaisuuden Suomessa?

Karlsson: Monet peruskoulunopettajat ovat kiinostuneita goetheanisesta värimaailmasta, mutta antroposofia on vaikeampi asia. Taide on viimeinen linnoitus joka kaatuu.

Holttinen: Tieteen paradigmat ovat muuttumassa. Tiede lähestyy rajaa, jossa hengentiede alkaa. Kun raja tulee vastaan, ei löydy enää seuraavaa askelta. Tällä alueella tieteestä tulee taiteellista ja taiteesta tulee tieteellistä.

Yhdistys

Goetheanisen taiteen yhdistys on perustettu 1949 Rudolf Steinerin taideimpulssista inspiroituneiden taiteilijoiden ja taiteesta kiinostuneiden toimesta. Yhdistyksen johtokunnan jäsenet ovat eri taiteenalojen ammattilaisia. Tällä hetkellä edustettuna on puhetaide, laulu, eurytmia, kuvataiteet ja arkkitehtuuri. Yhdistys järjestää esityksiä, näyttelyitä, konsertteja ja muita kulttuuritilaisuuksia. Se harjoittaa myös toimintaansa liittyvää julkaisutoimintaa. Yhdistyksen pyrkimyksenä on luoda foorumi, jolla eri taiteet voivat
kohdata ja rikastuttaa toisiaan.

Tristan Trefoil
tristan@iki.fi

Kirjallisuutta:

Goethe, J.W: Kasvin muodonmuutos,
Biodynaaminen yhdistys 2000

Goethe, J.W: Goethen värioppi 1: Fysiologiset värit,
Suomen Antroposofinen Liitto 1978

Steiner, Rudolf: Goethe uuden estetiikan isänä,
Suomen Antroposofinen Liitto 1984

Steiner, Rudolf: Suomi ja Kalevala - ihmisen yhteys luonnonhenkisyyteen,
Suomen Antroposofinen Liitto 1990

Steiner, Rudolf: Taide mysteeriviisauden valossa ( 1914-1915 ),
Goetheanisen taiteen yhdistys 2002

Steiner, Rudolf: Värien olemus,
Suomen Antroposofinen Liitto 1985

Taide on auto. Kitsch on hevonen-
-Odd Nerdrum

Nero työssään

Odd Nerdrum syntyi 1944 Ruotsissa, muutti Norjaan ja kävi antroposofista Rudolf Steiner - koulua Oslossa. Oslon taideakatemiassa hän kehitti klassista maalaustapaansa. Nerdrum alkoi käyttää lempinimeä Zorn ruotsalaisen maalarin, Anders Zornin (1860-1920) mukaan. Nerdrumin teokset poikkesivat jyrkästi vallitsevasta modernista taidekäsityksestä: hän piti johdonmukaisesti ja elinvoimaisesti vanhoja mestareita esikuvinaan. Ensimmäisestä yhteisnäyttelystään lähtien Oslossa 1964 hän oli kriitikoiden karvaan arvostelun kohteena. Hänen tapaansa maalata oman aikamme aiheita klassisesti pidettiin provosoivana. Kritiikki johtui siitä, että hän uskalsi kapinoida monopolisoitunutta modernia taidekäsitystä vastaan. Likainen käsityö yhdistettynä puhtaaseen tekniikkaan ja palavaan tunneilmaisuun muodostaa edelleen jyrkän vastakohdan nykytaiteen valtavirralle.

1970-luvulla Nerdrum maalasi yhteiskunnallisia aiheita ja kuvasi yksilön syrjäytymistä eri tavoin: ´Adreas Baaderin murha´ (1977-78) esittää saksalaisen RAF-terroristin yhteiskunnan uhrina ja suurikokoinen teos ´Pakolaisia merellä´ (1979-80) kuvaa vietnamilaisia venepakolaisia. 1980-luvulla Nerdrum halusi vetäytyä nykyaikaan liittyvistä teemoista kohti ajattomuutta. Hänen modernia sivilisaatiota kohtaan tuntemansa vastenmielisyys ja kaipaus kohti kauneutta johtivat hänet oman sielunmaisemansa maailmankaikkeuteen, outoine (´outo´, engl. ´odd´) sisäisine näkyineen. Siirtymävaiheen omakuvaksi tulkittavassa työssä ´Mies jättämässä taakseen maiseman´ (1983-84) nauhapäinen mies kävelee tähtikirkkaaana yönä kohti synkkää kallionlohkaretta. Kiinnostus islantilaiseen maisemaan näkyy maalausten autioissa vuoristo- ja rannikkomaisemissa. Alastomat tai yksinkertaisesti puetut ihmiset elävät nomadista elämäänsä ilmapiirissä, joka muistuttaa Australian aboriginaalien myyttistä uniaikaa. uuden kauden avaintyönä voidaan pitää teosta´Rautainen laki´(1983-84); etualalla seisoo kaksi miestä, joista toinen kohottaa keppiä lyödäkseen ja toinen odottaa iskua, taustalla kolmas mies pakenee kohti autiota maisemaa. Uuden elämän syntyä kuvaavat teokset Äiti ( 1984-85), ´Nukkuvat kaksoset ´(1987) ja ´Nainen ja maito´(1987). 1990-luvulla Nerdrumilla oli suhde erään opilaansa kanssa samalla kun hän eli perheensä kanssa: tämän seurauksena sekä perhe-elämä ja suhde päättyivät myrskyisästi. Henkilökohtainen kriisi heijastui sukupuolten väliseksi taisteluksi muuntuneena teoksessa´Nainen tappaa loukkaantuneen miehen´(1994). 1990-luvun lopulla hän on maalannut lukuisia omakuvia. Nerdrum on menestynyt erityisesti Yhdysvalloissa, jossa näköistaiteella on vahva asema. Tällä hetkellä Martina Hamilton Fine Arts Inc (NY) myy Nerdrumin maalauksia 40 000- 300 000 dollarilla, piirroksia 25 000-75 000 dollarilla ja grafiikkaa 7000 dollaria/vedos. Odd Nerdrum asuu huvilassaan Islannissa ja viettää kesäkausia Norjassa.

Kitsch - taiteen vastakohta

Astrup Fearnley-museossa Oslossa avattiin vuonna 1998 näyttely ´Odd Nerdrum - Paintings 1978-1998´ ja avajaisten lehdistötilaisuudessa Nerdum ilmoitti olevansa kitschmaalari. Amos Andersonin taidemuseossa, Helsingissä avattiin Odd Nerdrumin ja hänen oppilaansa Per Lundgrenin näyttely lokakuussa 1999. Lundgren opiskeli Nerdrumin johdolla 1983-84. Lundgrenista tuli koulukunnan johtava maisemamaalari, joka kuvaa kotiseutunsa Kragerön rantoja: hän on saanut vaikutteita Nerdrumin varhaisemmista ´kesämaalauksista´ kylpijöineen ja pilvimuodostelmineen.

Nerdrum formuloi kitschin periaatteita: ´Kitschmaalaria, joka kuvaa maailmaa, ei tule arvostella kansallisilla, rodullisilla tai uskonnollisilla perusteilla, vaan ajattomilla arvoilla. Kitschmaalari ei ole suojattu omalta ajaltaan. Hän pyrkii kuvaamaan historian ylevimpiä arvoja ja tämän mukaan häntä on myös arvosteltava. On joko hyviä tai huonoja kitsch-teoksia ja hyvä kitsch ei kuulu taiteeseen. Tämä olisi väärä arvio. Kitsch ei ole modernia taidetta. Kitsch viittaa aistilliseen ja ajattomaan. Kitschmaalari on sitoutunut ikuiseen: rakkauteen, kuolemaan ja auringonnousuun. Innovatiivisuus ja alkuperäisyys eivät ole tärkeitä. Päämääränä on syventyminen ja antautuminen. Luonnon kuvaaminen itsessään sisältää henkilökohtaisen ilmaisun. Koska modernismi on valloittanut taiteen, on kitsch lahjakkuuden ja omistautumisen pelastaja. Taide on auto, kitsch on hevonen.´

Norjalainen koulukunta

Nerdrum on aina vetänyt puoleensa klassiseen ilmaisuun suuntautuneita nuoria maalareita. Nykyisin he muodostavat oman, anti-modernin alakulttuurin: ryhmän keskeisiä nimiä ovat Per Lundgren, Harald Kolderup, Even Richardson, Natalie Holland, Sverre Koren Bertnaes, Stig Ristesund, Trine Folmoe, Helene Knoop ja Jan-Ove Tuv. Koulukunnan teoksille tyypillisiä piirteitä ovat Nerdrumille luonteenomainen, klassinen sommittelu, jonka perusteella henkilöt halutaan esittää henkis-fyysisesti kokonaisina: ihmisiä ei pyritä hajottamaan osiin.

Kitschin negatiivinen kaiku on saanut herooisia sävyjä, ainakin Nerdrumin oppilaiden piirissä: Helene Knoop (s.1978) ja Jan-Ove Tuv (s.1976) korostavat olevansa kitschmaalareita, eivät taiteilijoita. Jan-Ove Tuvin mukaan taide-ideologia on 1700-luvulla syntynyt, valistusaikaan kuuluva ilmiö: Kant ja Hegel ovat taideteorian kummisetiä, koska he postuloivat taideideologian säännöt ja esteettiet periaatteet. Jan-Ove Tuvin mielestä norjalainen ja kansainvälinen media on pyrkinyt virheellisesti rajaamaan kitschin yhdeksi ilmiöksi nykytaiteen sisälle. Kitschistä tulisi muodostaa taiteelle rinnakkainen arvojärjestelmä. Kitcsh-termi voi selventää väärinkäsityksiä ja tekee myös selväksi yleisölle, että se, mitä he kutsuvat oikeaksi taiteeksi onkin itse asiassa kitschiä. Keskiaikaiseen tapaan kitschmaalarit olisivat ylpeitä, jos omaa työtä luultaisiin oman mestarin tekemäksi. Kitschmaalari on nykytaiteilijan vastakohta: hän rakastaa elämää pyrkien esittämään kaiken niin kauniina kuin mahdollista.

Kisällin haastattelu

Helene Knoop toimi mestarin assistenttina ja suojattina 2000-03; hän vastasi kysymyksiini sähköpostitse:

Kuinka sinusta tuli Odd Nerdrumin avustaja?
Sovin tapaamisen hänen kanssaan eräänä kylmänä joulukuun päivänä ja sopimukseen päädyttiin miltei samantien. Vietin joulupäivän ensi kertaa Nerdrumin luona: kolme vuotta kului hänen läheisenä oppilaanaan, alussa autoin myös lasten- ja kodinhoidossa.

Minkälaisia tunteita sinulla on omien teoksiesi suhteen?
Teokseni ovat lapsiani, omaa kieltäni ja outojen ajatusten kuvia. Mitä enemmän maalaan, sitä vaikeammaksi se tulee. En halua näyttää kuvia, joihin en ole tyytyväinen. Vertaan teosteni laatua taidehistorian mestarirteoksiin.

Voiko kitschmaalaria luonnehtia maalliseksi ikonimaalariksi?
Ikoni merkitsee kuvaa. Ikonia pidetään nykyisin uskonnollisena kuvana, joka tehdään tiettyjen sääntöjen ja perinteiden mukaan. Kitsch voi olla aikamme ikoni, mutta tällöin sen on oltava uskonnoista riippumatonta. Kitsch käyttää arkityyppejä ja kliseitä, hyvän käsityön keinoin toteutettuna.

Mitä ajattelet kuulumisesta taiteilijoiden ammattijärjestöihin?
En kuulu mihinkään taiteilijajärjestöön. Lähiaikoina perustetaan kitsch-liitto, joka toivottaa tervetulleeksi kitschmaalarit, -kuvanveistäjät ja -graafikot. Liiton jäseniä tiedotetaan näyttelyistä, kilpailuista, opinnoista ja muusta alaan liittyvästä. Olen yksi perustajajäsenistä ja vien asiaa eteenpäin.

Taide ja taito

Nykytaiteen vallanpitäjät ovat johdonmukaisesti pyrkineet kieltämään edeltäneiden vuosisatojen taiteilijoiden arvon vakavasti otettavina esikuvina: taidehistoriaa sopii ihailla, kunhan ei vain ryhdy maalaamaan näköistaidetta. Länsimaisen sivistyksen alkuperäinen, klassinen kuvakieli on jo pitkään ollut kitschinksi tuomittavaa. The Art Renewal Center on perustettu niitä taitajia varten, jotka nykyisin haluavat jatkaa vanhojen mestarien maalaus- ja veistoperinnettä: heitä voitaisiin kutsua ´etnisiksi eurooppalaisiksi´

Nykytaide pyrkii jatkuvasti päivittymään ilman laadullisia perusteita: tästä syystä se ei voi koskaan olla huonoa. siitä lähtien kun käsityötaidosta ja lahjakkuudesta on tullut ´vanhanaikaista´, ei enää nousta esiin ammattitaidon perusteella. Meille vakuutetaan, että nykytaiteilijat ovat yhtä hyviä kuin Rembrandt, ainoastaan ´eri tavalla´. Kaikkia taiteen tuotteita kutsutaan “taiteeksi” ja tuottajia “taiteilijoiksi”, mutta vanhat mestarit luottivat ammatitaitoon: Katsokaa kuinka lahjakas olen! Nykytaiteen asianajajat eivät ole kyenneet täysin tukahduttamaan taitamista, koska laatua on lopultakin mahdotonta kieltää. Kun perinteiden kaatamisesta ja visuaalisesta alatyylistä on tullut aikamme taideinstituutioiden arkipäivää, salonkitaiteesta tulee uuden sivistyksen airut.

Tristan Trefoil
tristan@iki.fi

Voima-arkisto

Olen taideopiskelija hyvissä ruumiinvoimissa. Elämä on ihanaa ja haluan löytää parhaat keinot pitkän iän saavuttamiseksi. Todistetusti elämää pidentävät kalorien rajoittaminen ja viinirypäleen kuoresta löytyvä resveratroli. Mutta minulle ne eivät riitä. Minä etsin kovan luokan eliksiiriä. Eliksiirit ovat aineita, jotka pidentävät elämää ja johtavat kohti kuolemattomuutta. Rakkaalla lapsella on monta nimeä: Aab-i-Haiwan, Aab-i-Hayat, Ambrosia, Amrita, Amrit Ras, Eliksiiri, Elämän lähde, Graal, Haoma, Kuolemattomuden Eliksiiri, Manna, Nektari, Nuoruuden Lähde, Panacea, Pyhä Vesi, Soma, Soma Ras, Tanssiva Vesi, Viisasten Kivi… Ihmisen valitettavan lyhyt elinikä ei riitä kaikkien kokeilemiseen, joten tässä kuusi huippuluokan eliksiiriä.

Siitepöly

Siitepöly sisältää kaikkia elämälle välttämättömiä aineksia, muun muassa vitamiineja, mineraaleja, entsyymejä, proteiineja ja aminohappoja. Tohtori Nikolai Vasilievich Tsitsin, Neuvostoliiton johtava biologi ja kasvitieteilijä, etsi 1950-luvun lopulla pitkän iän salaisuutta. Hän kuulemma löysi Kaukasukselta 200 supervanhusta, jotka olivat yli 125 vuotiaita ja edelleen mukana työelämässä. Kuten saattaa arvata, nämä vanhukset eivät olleet mitään konttorirottia, vaan useimmat ikiliikkujista olivat vuoristoseudulla asuvia köyhiä mehiläishoitajia. He myivät pois suurimman osan arvokkaasta hunajasta ja popsivat itse pörriäisten keräämän siitepölyn. Vuonna Lasse Virenistä tuli kaksinkertainen olympiavoittaja Münchenin olympialaisissa. Tohtori Kurt Dansbachin mukaan hän oli nauttinut harjoitusten ja kilpailujen välillä 4–10 kapselia siitepölyä.

Fred Hale (1890–2004), mehiläistenhoitaja yhdysvalloista oli maailman vanhin mies yli puolen vuoden ajan. Guinnesin ennätysten kirjan mukaan hänestä tuli maailman vanhin ajokortin omistaja 108-vuotiaana. Hale sanoi pitkän ikänsä olevan rangaistus kaikista synneistään. Hänen sukulaisensa epäilivät kuitenkin pitkän iän syyksi siitepölyä, jota Fred oli syönyt aina lusikallisen aterioiden yhteydesssä. Siitepölyn käyttäminen kannattaa aloittaa varovasti muutamalla rakeella, koska joillekin siitepöly aiheuttaa allergisia reaktioita. Siitepölyn laatu ja väri vaihtelevat suuresti sijainnista ja kasvilajeista riiippuen. Brasilian sademetsästä saatavaa, syvänkeltaista siitepölyä myy muun muassa yhdysvaltalainen Stakich, Inc.
http://stakich.com

Vehnänorasmehu

Lehtivihreää sisältävä vehnänorasmehu lienee maailman terveellisin juoma. Elävän ravinnon koulukunnan perustaja Ann Wigmore väittää, että nauttimalla orasmehua elävän ravinnon kanssa on mahdollista vapautua kaikista sairauksista. Entsyymipitoisen klorofyllimehun nauttiminen ei välttämättä ole helppoa, ainakaan noviisille. Orasmehu on aika tujua ainetta ja sitä saa aluksi nieltyä ehkä vain milligrammoittain. Tottumattoman on viisasta edetä varovasti tämän taikajuoman kanssa, ettei se poistu yllättäen yläkautta. Sitkeys kuitenkin palkitaan, sillä orasmehusta tulee pian kevyt ja kiva olo.  Olen huomannut, että mehun avulla unentarpeeni on vähentynyt ja aamu-uninen voi huomata olevansa jo ennen kukonlaulua ylhäällä. Muutamassa viikossa ihoni kunto on parantunut ja se on pehmeämpi ja sileämpi. Orasmehu tulee nauttia heti oraiden puristuksen jälkeen, koska muuten mehun vitaaliaineet katoavat. Vehnänoraita voi kasvattaa itse kotona rairuohon tapaan ja puristaa mehuksi oras- tai lihamyllyssä. Orasmehua myy Helsingissä muun muassa ravintola Silvoplee.
www.silvoplee.com

Chyawanprash

Chyawanprash on vanha yrttisekoitus, jonka pääraaka-aine on amla (Emblica officinalis), erittäin C-vitamiinipitoinen Intian karviainen. Mustanruskea chyawanprash muistuttaa ulkonäöltään erehdyttävästi sitkeää suomalaista mämmiä ja maultaan tuote on imelän pippurinen. Tätä tummaa tuotetta suositellaan nautittavaksi 1–2 teelusikallista päivässä, maidon tai kuuman veden kera. Intian mämmiä tekee mieli syödä yli suositusten. Säännöllinen yliannos chyawanprashia purkista kaapien aiheutti lieviä vatsanväänteitä ja voin syyttää tästä vain itseäni. Lisäksi tuote sai aikaan säännöllisiä spontaaneita erektioita, mikä on epäilemättä kuolemattomuuden esiaste. Luomuna Chyawanprashia myy Banyan Botanicals.
http://banyanbotanicals.com

Goji-marja

Goji eli Gou Qi Zi (Lycium barbarum) on Himalajan vuoristoseuduilla kasvava koisokasvi. Goji tuottaa punaisia marjoja, joiden kerrotaan pidentävän elämää. Monissa koisokasveissa on myrkyllisiä alkaloideja, mutta goji-marja on terveyspommi ja super-antioksidantti. Ihmeellisin esimerkki gojin käytön vaikutuksista on legendaarinen kiinalainen professori Li Ching-Yuen (1678-1933). Tämä Hyvän Onnen Mies, herbalisti ja chi kung -mestari eli 256-vuotiaaksi syömällä päivittäin gojia.

Gojia myydään lähes aina kuivattuna: se näyttää punaiselta rusinalta ja maistuu karpalolta. Kiinassa gojia viljellään suuria määriä ja Ningxian maakunnassa järjestetään laajoja festivaaleja terveysmarjan kunniaksi. Kiinassa gojin viljelyssä voidaan käyttää haitallisia tuholaismyrkkyjä eivätkä Kiinan luomu-
merkinnät ole toistaiseksi luotettavia. Luomu-gojimarjoja myy Sunfood Nutrition.
http://sunfood.com

Jos haluat kasvattaa itse omat goji-pensaasi, pistokkaita siemeniä ja kasvatusohjeita myy Timpagonos Nursery.
www.timpagonossnursery.com

Lingzhi

Myyttinen muinais-Kiinan keisari, herbalisti Shen Nong tutki yrttien lääkinnällisiä vaikutuksia ja käytti goji-marjoja jo 4800 vuotta sitten. Kaikista lääkkeistä parhaaksi keisari Nong valitsi lingzhin (Ganoderma lucidum), Kuolemattomuuden Sienen. Hänen mukaansa sillä on ylivertainen kyky pitää yllä loistavaa terveyttä ja pidetää ikää ilman sivuvaikutuksia. Lingzhi, toiselta nimeltään reishi, kahdelle kauniille spiraalille kiertyvä kääpäsieni, on yksi maailman vanhimpia lääkeaineita, ja nykyisin sitä viljellään laajalti Kiinassa ja Japanissa. Perinteisesti lingzhiä nautitaan teenä mutta myös kapseleina ja tinktuuroina.
http://vermontmushrooms.com

Valkosipuli

Kaikki tietävät, että vampyyrit elävät ikuisesti juomalla nuorten neitsyiden verta. Perinteisesti vampyyrien ja kaiken pahan karkotukseen käytetty valkosipuli pidentää ihmiselämää paljon todennäköisemmin kuin tuore veri. Ne, jotka haluavat tavoitella pitkää ikää helposti ja edullisesti, ostavat lähikaupasta luomuvalkosipulia (Allium sativum). Päivittäin kannattaa syödä muutama valkosipulin kynsi, raakana ja pilkottuna, jolloin sipulin alliini alkaa allinaasi-entsyymin vaikutuksesta muuttua allisiiniksi. Allisiini estää bakteerien, hiivojen, sienten, virusten ja kasvainten kasvua. Lisäksi valkosipuli laskee veren kolesteroli-, rasva- ja sokeripitosuutta ja verenpainetta sekä estää vatsan käymistä, lievittää ilmavaivoja ja torjuu suolistoloisia. Valkosipulin tuoksu poistuu kätevästi pureskelemalla hieman kuivattua tai tuoretta persiljaa.

Tulen itse käyttämään edellä mainittuja aineksia säännöllisesti. Eliksiirien käytön testituloksia voi kysellä Voima-lehden toimituksesta joskus vuoden 2150 tietämillä.

Tristan Trefoil
tristan@iki.fi

Ranskan kansallinen maantieteellinen instituutti määritteli vuonna 1989, että Euroopan keskipiste sijaitsee Liettuassa, 26 km Vilnasta pohjoiseen. Tällä paikalla sijaitsee jättimäinen Europos Parkas, nykytaiteen veistospuisto.

Satakunta veistosta levittäytyy 55 hehtaarin puistoalueelle. Europos Parkas konkretisoi Liettuan aseman euroopplaisen kulttuurin ytimessä.

Europos Parkas (Eurooppa-puisto) syntyi Vilnan lähettyville, keskelle polveilevaa suo- ja metsätiheikköä. Puiston perusti vuonna 1991 kuvanveistäjä Gintaras Karosas (1968). Veistospuiston synty sattui Liettuan uuden itsenäistymisen aikaan, jolloin Karosas oli 22- vuotias Vilnan Taideakatemian kuvanveiston opiskelija. Hänen taideopintonsa noudattivat perinteistä neuvostoliittolaista taideopetusta. Akatemian luennot nykytaiteesta ja itämaisesta ajattelusta vaikuttivat häneen syvästi ja niistä muodostui veistospuiston esteettinen perusta.

Suursavotta

Puiston perustaminen vaati neuvostoviranomaisten luvan, jonka saaminen ei arvattavasti ollut helppoa. Karosas löysi sopivan tontin ja raivasi yksin sitkeästi metsäaluetta neljä vuotta muuttaakseen sysimetsän puistoalueeksi, käytössään hänellä oli vain Kanadan sukulaisilta saatu moottorisaha. Vuoden päästä oli olemassa puisto, talo ja ensimmäinen veistos mutta tie puistoon puuttui. Karosas ja kaksi lähikylän miestä kaivoivat kahdessa vuodessa esiin kilomerin pituisen tien, jonka kunta lopulta päällysti.

Vuonna 1993 Karosas käynnisti taideakatemian lopputyönään Liettuan ensimmäisen kuvanveistosymposiumin. Koulu tuomitsi maalta kotoisin olevan nuoren, silmälasipäisen taideopiskelijan puistohankkeen mahdottomaksi, ja Karosasin opinnot keskeytyivät. Karosas jatkoi puistohanketta yksin, ja sai symposiumille sponsoritukea Liettuan UNESCO:lta, Soros- säätiöltä ja Yhdysvalloilta. Kymmenen kuvanveistäjää Unkarista, Kreikasta, Suomesta, Liettuasta ja USA:sta toteutti puistoon teoksensa puusta ja kivestä. Kaikkien yllätykseksi tapahtuma oli menestys, ja se sai paljon julkisuutta.

Intuitio ja paikan henki

Karosas sanoo Europos Parkaksen olevan jatkuvasti kehittyvä kokonaistaideteos, joka muodostuu itämaiseen tapaan tyhjien ja täysien tilojen vaihtelusta. Jotkut teokset voivat olla näkyviä ja toiset kätkettyjä, yllätyksen ilo on aina läsnä. Veistospuisto esittelee nykytaidetta, mutta maisemasuunnittelun lähtökohtana on ollut intuitiivisuus. Englantilaisen maisemapuiston tapaan romanttis-runollista ilmapiiriä luovat labyrinttimaisesti kiemurteleva polkujen verkosto, vapamuotoiset kasvi- ja lampi-aiheet sekä yllätykselliset näkymät. Veistospuiston voi nähdä symboloivan kulttuurin ja ”villin” luonnon harmonista vuorovaikutusta. Teosten sijoittelussa on otettu huomioon paikan henki (genius locii) ja veistosten paikkasidonnaisuus. Erilaiset kuvanveiston suuntaukset on onnistuttu esittämään niin, etteivät ne häiritse toisiaan. Monet työt on sijoitettu metsäkaistaleiden suojaamille aukioille tai kumpareille, jotka toimivat teosten yksityisinä näyttämöinä.

Jättiläisiä…

Gintaras Karosas on itse toteuttanut puistoon useita veistoksia. Hänen ensimmäinen teoksensa, Europos Parkaksen symboli on valkea, suippopäinen paasi, joka esiintyy puiston logossa. Keskellä puistoa sijaitsee ´Euroopan keskipisteen monumentti´ (1996): pääilmansuuntien mukaan asemoidun graniittipyramidin ympärille on asetettu kehään laattoja, joihin on merkitty Euroopan 45 pääkaupungin nimet, välimatkat ja suunnat. Euroopan keskipisteestä on matkaa esimerkiksi Lontooseen 1730, Roomaan 1724, Ateenaan 1883 ja Vilnaan 19 kilometriä. LNK Infomedis (2000–2001) taas on rekisteröity Guinnessin ennätysten kirjaan maailman suurimpana taideteoksena. Sen toteutukseen on käytetty 2903 vanhaa venäläistä televisiota ja maahan kaadettu Leninin patsas. Ylhäältä katsottuna teos on puun muotoinen, ja se levittäytyy kolmen hehtaarin alueelle.

”Miksi meidän pitäisi mennä Eurooppaan, kun voimme tuoda Euroopan meille?”, kysyy Karosas. Puolalaissyntyinen Magdalena Abakanowicz vieraili puistossa 1997 tarkoituksenaan toteuttaa pieni veistos, mutta nähtyään puiston valtavat mahdollisuudet hän ryhtyi suunnittelemaan suurempaa teosta. Tuloksena syntyi monumentaalinen ´Space of Unknown Growth´ (1998). Veistos koostuu 22 arkaaisesta jättiläisalkiosta, jotka valtaavat yli kahdentuhannen neliömetrin kokoisen tilan. Rypäs voisi pitää sisällään lohikäärmeen tai muun jättiläisliskon kuoriutumattomia poikasia. Mystiset alkiot tuovat myös mieleen alkuperäiskulttuurien aikaa uhmaavat muistomerkit: Pääsiäissaarten jättiläispäät ja Stonehengen kivipaadet.

Yhdysvaltalaisen Dennis Oppenheimin teokset ´Drinking Structure with Exposed Kidney Pool´ (1998) ja jättiläisnojatuoli ´Chair/Pool´ (1996) muistuttavat lapsen ja aikuisen erilaisesta havaintoperspektiivistä. Pienen lapsen maailma on aivan liian usein täynnä jättiläisille suunniteltuja käyttöesineitä. Minimalisti Sol LeWittin Double Negative Pyramid´ (1999) taas on veden äärelle sijoittuva geometrinen betonirakenne. Valon ja varjon vuorottelu synnyttää teoksen porrastetuissa pinnoissa tila-illuusioita trompe l´oeil -hengessä.

Beverly Pepperin maataideteos ´Departure: For My Grandmother´ on vehreä kumpu, joka on leikattu kahtia kuin kakkupala, vahvistettu puunoksin pinnoitetulla betonilla. Teos tuntuu rekonstruoivan sivilisaatiomme katkennutta luontoyhteyttä. Voisiko myös arkirakentamisessa ryhtyä aktiivisemmin soveltamaan maisemointia ja ympäristöön sopeuttamista?

… ja kääpiöitä

Puiston pienikokoisin teos lienee hollantilaisen Peter Djelanin ja latvialaisen Jureta Dobenbergan ´Devynios Medziu Meiles Sielos´ (2002), joka muodostuu puunrunkojen sisältä kurkistavista puunhengistä. Pienimuotoinen tai piiloutuva on nuoren arkkitehti-runoilija-kuvanveistäjä Mija-Dzenaira Ubartasin teos ´Sapnu Pagalve´. Se on koivunrungoista roikkuva lukinverkon ja kukkaköynnöksen välimuoto, kuin kolmiulotteinen versio Marika Mäkelän labyrintti-maisista dekoraatioista. Monumentaalisen näköiskitschin suurmestarin, Surab Zeretelin ´Pyhä Yrjänä´ lienee kääpiöversio yhdestä kuvanveistäjän jättiläisveistoksesta.

Leikin ulottuvuus

Veistospuiston alkuaikoina teoksia pyrittiin suojaamaan fyysiseltä kontaktilta vierailijoiden kanssa. Myöhemmin on huomattu, että vuorovaikutteiset teokset kiinnostavat enemmän kävijöitä, erityisesti tietysti lapsia. Tästä syystä käytäntöjä on muutettu ja nyt teoksiin saa myös koskea. Europos Parkas haluaa ottaa huomioon lapset taiteen tärkeänä käyttäjäryhmänä: puiston teoskokoelmaa laajennetaan painottamalla kineettisiä veistoksia ja osallistuvan leikin ulottuvuutta. Lapsille suunnatun julkisen taiteen määrää tulisi myös Suomessa vahvasti lisätä, vaikkapa leikkipuistoissa. Lasten huomioiminen nykytaiteen käyttäjinä ei muuta taidepuistoa kaupalliseksi huvipuistoksi vaan lisää käyttäjäystävällisyyttä. Alue pysyy sekä kontemplaation että intuition valtakuntana.

Eurooppa-residenssi

Kun Karosaksen hankkeesta oli tullut suosittu, Vilnan Taideakatemia kutsui hänet vuonna 1998 takaisin suorittamaan opintonsa loppuun. Lopputyönä syntyi minimalistinen teos ´For Your Convenience´, sarjan istuimenkaltaisia, mustia kiviveistoksia. Saatuaan paljon kiitosta veistospuistostaan Karosas katsoo saaneensa moraalisen oikeutuksen työnsä jatkamiselle. Eri kulttuurien symbolinen risteyskohta, Europos Parkas toimii nykyään myös kansainvälisenä taiteilijaresidenssinä ja on avoinna eri alojen taiteilijoille. Residenssiohjelma pyrkii huomioimaan taiteilijoiden yksilölliset intentiot. Sen lisäksi he saavat tilaisuuden tutustua Liettuan kulttuuriin ja historiaan ateljee-, museo- ja galleriavierailuin. Ohjelmaan voi hakea ympäri vuoden. Puiston yhteydessä toimii myös postitoimisto, tilausravintola sekä omenapuiden ympäröimä ulkoilmaravintola. Kahvin ystäville ravintola ilmoittaa valmistavansa Lavazza- kahvia maailman parhaalla LaCimbali M31 Dosatron-koneella puiston omaan kaivoveteen.

Tristan Trefoil
tristan@iki.fi

Europos Parkas, Joneikiskiu K., LT-15148 Vilna, Liettua
Ajo-ohje: Aja Vilnasta Kalvariju-katua pitkin Santariskes- liikenneympyrään, Käänny kohti Zalieji Ezerai ja seuraa tienviittoja Europos Parkas. Puisto on avoinna joka päivä aamuyhdeksästä auringonlaskuun.